Ei ollut itkut vielä itketty. Pyörin suuren osan yöstä hereillä. Voin fyysisesti pahoin, palelin ja oli kuuma vuorotellen. Klo 3.13 katsoin kelloa. En ollut nukkunut vielä yhtään. Edelleen sisuskaluja vääntää niin, että voisin oksentaa. Psykosomaattista luulen. Ihmisen mieli on kummallinen. Koko ajan käyn mielessäni laskutoimituksia, mietin päiviä ja omien tuntemuksieni todenperäisyyttä. Etsimällä etsin pienintäkin mahdollisuutta ja toivon ripettä, että olisi jokin mahdollisuus, että oli vain vielä liian aikaista. Mutta en löydä sitä, mikään ei täsmää. Kaikki sotii sitä vastaan; viikot, ovistuntemukset, digin näyttämät viikot, oireettomuus. Ahdistus on valtava. Mietin haluanko lääkkellisen tyhjennyksen vai vaadinko kaavinnan. Pelkään kipuja lääkkeellisessä, koska olen kuullut niin paljon kauhutarinoita. Pahempaa kuin synnytyskivut eikä samoja lievityksiä saatavilla. Vuotoa voi olla pitkään ja silti jotain jäädä ja tulla tulehdus tai joutua silti kaavintaan. Eniten toivon spontaania tyhjentymistä ennen kuin pitää tehdä mitään päätöksiä suuntaan tai toiseen. Tai no, tietenkin eniten toivon ihmettä, mutta en usko siihen. Kroppani, tuntemukseni ja ikävät epäilyt taisivat olla oikeassa kuitenkin, ikävä ennakkoaavistus, joka kävi toteen. Harmittaa, suututtaa ja mietityttää tulevaisuus. Meneekö taas puolisen vuotta, että tärppää uudestaan. Tuntuu olevan meillä aika vakio. Olin jo tehnyt paljon suunnitelmia ja miettinyt arkea ja haasteita taaperon ja vauvan kanssa. Ajattelin opiskella tässä odotus- ja vauva-aikana avoimessa yliopistossa ja lisätä opettajan kelpoisuuksiani pikku hiljaa, kun ei töitä näytä löytyvän. Juuri nyt sekin tuntuu ihan turhalta. Parempi olisi tehdä vaan töitä, jos vain löytyisi. Ahdistaa kuitenkin edelleen tämä tietämättömyys ja epävarmuus. Voisipa hypätä pari viikkoa eteenpäin ja saada varmuuden. Ennen sitä on vaikea tehdä mitään päätöksiä. Onneksi on tuo ihana neiti. Ei voi uppoutua vellomaan omaan murheeseensa, kun täytyy huolehtia hänestä. Neidin iloisuus ja touhut huvittavat. Eilen otin neidin nukahtamaan viereeni. Oli kova tarve saada halata ja olla lähellä tuota pientä rakasta. Tänään täytyisi jaksaa mennä neidin lääkärineuvolaan. Tuntuu hirveän vaikealta mennä sinne samaan paikkaan, jossa eilen sain niin ikäviä uutisia, mutta pakko kai se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti