Viime viikonlopun olen ollut aika murheellinen ja mietteliäs. Syystä että... Perjantaina kuulin ensin uutisista pikkupojasta, joka oli hukkunut pieneen jokeen Pohjanmaalla. Hieman myöhemmin äiti kertoi, että kyseinen poika oli erään tutun lapsenlapsi. Olen hänen äitinsäkin joskus tavannut nuorena. Jotenkin tällaiset uutiset iskee niin syvälle nykyään, kun on itse äiti. Lapsi tuo mukanaan niin isoja tunteita ja asioita. Ennen lasta en voinut käsittää kuinka tärkeä joku toinen ihminen voi olla. Kuinka paljon voi toista ihmistä rakastaa. Vaikka olen miehen kanssa ollut 15 vuotta enkä voi kuvitella enää millaista elämä olisi ilman häntä, mutta jos joskus hänet tavalla tai toisella menettäisin niin uskoisin, että siitä selviäisin. Samoin siskoni on minulle hyvin rakas sekä äiti ja monet muutkin ihmiset, mutta... Jonkun tärkeän ihmisen menettäminen tekee ison aukon elämään, mutta lapsen, lapsen menettäminen vie palan sydämestä ja miten ihminen voi jatkaa elämää ilman sitä palasta? Kaikkien niiden suurien tunteiden; rajattoman ja ehdottoman rakkauden, oman itsensä kaikkein arimman ja särkyvimmän osan alttiiksi laittaminen, se tuo niin paljon sisältöä ja onnea elämään, mutta kääntöpuolella on valtava menettämisen pelko. Mitä jos se kaikki riistetään, mitä jää jäljelle? Tai pienen poikansa menettäneen äidin sanoin "Miten voi enää ikinä olla onnellinen ja iloita elämästä?" Asia, jota mietin hyvin paljon jo odotusaikana ja ehkä jo ennen päätöstä yrittää lasta, oli juuri se valtava pelko, mitä jos... Miten ikinä siitä selviäisin? En tiedä, toivon etten koskaan saakaan tietää. Onneksi pelko ei ole läsnä joka päivä vaan nostaa päätään esimerkiksi tällaisissa tilanteissa kun kuulee jotain näin kamalaa tapahtuneen tai joskus kun tyttö teloo itseään jotenkin. Joskus sitä käy mielessään vaihtoehtoja läpi, mitä kaikkea ihan vain näin kotosalla tai ulkona voi tapahtua eikä kaikkea mitenkään pysty tekemään niin, ettei yhtään mitään voisi sattua. Tiettyjä varotoimia pystyy tekemään sekä olemaan itse valppaana, mutta kaikkea ei vain ole mahdollista estää.
Ainoa asia, joka minua tässä tilanteessa lohduttaa on ajatus, että täältä lähteissä pääsee parempaan paikkaan. En ole mielestäni uskovainen, mutta enemmän kuin tapakristitty. Äitini käy vapaakirkossa hyvin aktiivisesti ja itsekin joskus saatan joissain tilaisuuksissa käydä ja uskon kyllä Jumalaan ja Jeesukseen. Eilen olin eräässä tapahtumassa kirkolla tytön kanssa käymässä, kun äiti oli siellä ruokaa laittamassa. Ruokapöydässä keskustelin erään naisen kanssa, joka tuntee tragedian kohdanneen perheen hyvin ja on keskustellut äidin kanssa tapahtuneesta. Tämä nainen kertoi surussa ja ahdistuksessaan ottaneensa mannalapun (yleensä kulhossa lappuja, joissa on joku raamatun kohta) ja sieltä tuli sellainen jae kuin "Antakaa lasten tulla, sillä heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta." Kaikista mahdollisista kohdista juuri tuo lappu ja juuri siinä tilanteessa ja joku vielä epäilee jonkin suuremman voiman olemassa oloa... Uskokoon kaikki mitä haluaa, mutta minulle tuo merkitsee jotakin.
Toivottavasti perhe saa paljon tukea ja uskon, että perheen muut lapset ovat eteenpäin kantava voima. Pienistä on pakko pitää huolta ja elämä jatkuu, vaikka ei sitä haluaisikaan. Toivottavasti äiti ei syytä itseään tapahtuneesta. Se voisi käydä kenelle tahansa. Vilkas pieni lapsi häviää sekunnissa, jos katseensa kääntää. Ajatukset ovat viikonlopun aikana olleet useasti ja varmasti jatkossakin tulevat olemaan tämän perheen luona. Mitään näin kamalaa ei kenenkään vanhemman toivoisi ikinä kokevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti