Täytyi tarkistaa mikä kp on menossa, näytti 12 olevan. Vielä saa ensi viikon lopulle varmaan odotella mahdollista ovista. Ehkä tämän viikon lopulla tai ensi viikon alussa alan testailla nuo loput tikut pois tuolta kaapista. Ostin greippimehua... niin epätoivoinen alan olemaan. Ei siinä mitään, tykkään greippimehusta, mutta en yleensä juo mehuja enkä ainakaan mitään sokerisia vaikka olisikin vain hedelmän omaa sokeria. Tällä hetkellä en ole kovin stressaantunut, mutta jos ovista ei ala kuulumaan, varmaan ahdistus nousee aikamoiseksi. Toivon niin, että kierto olisi lyhentynyt edes vähän, sinne 34 päivän nurkille takaisin vaikkapa. Ei ainakaan enää yli 40 päivää. Mitään muuta ihmeellistä ei tässä ole olotilassa tapahtunut. Edelleen on vähän huonompia päiviä, kun tulee mietittyä enemmän asioita. Pitäisi keksiä muuta tekemistä ja pysytellä pois noista blogipiireistä vähän aikaa, niin ajatukset eivät pyörisi montaa kertaa päivässä niissä jutuissa.
Odottelen tässä vastausta myös siihen työhakemukseen, jonka laitoin. Haku loppui perjantaina ja hakemuksia varmaan käydään läpi parhaillaan. Pääsisi edes haastatteluun... Olisin onnellinen jo siitä. Töitä pitäisi kyllä saada ja pian. Taloustilanne alkaa taas ahdistamaan, kun miehellä on tuo koulutuskin niin menee usein yksi työpäivä pois viikosta ja muutenkin tuntuu taas hiljentyneen. Ja sitten taas viikon kateuspläjäykseen. Tuijottelin tänään seurakunnan kerhossa taas yhtä vatsaa. En ole ennen tajunnut, että raskaanahan hänkin on, koska äiti on aika ylipainoinen. Huomasin kyllä vauvauinnissa, että kyseinen äiti oli laihtunut kesän aikana jonkin verran, mutta tänään huomasin vartalon olevan erilailla pyöreä. Hänellä on neidin ikäinen poika. Hän on miehen entinen tyttöystävä... se kai tässä tilanteessa kirpaisi jotenkin eniten, en tiedä miksi. Oikeasti ahdistuin niin paljon, että meinasin lähteä samoin tein takaisin kotiin itkemään. Ensimmäinen ajatus oli, että tuokin ylipainoinen muija on onnistunut tulemaan uudestaan raskaaksi. Ei, ei, ei! Minä en halua olla sellainen ihminen, joka ajattelee noin! En ole ilkeä enkä tuomitseva enkä halua sellaiseksi muuttua. Tulee vain kahta kauheampi olo kun tunnen vielä syyllisyyttä ajatuksista ja tunteistani, vaikka tiedän että asia vaan on minulle vielä ja ehkä aika pitkäänkin tulevaisuudessa arka eikä kukaan voi tunteilleen mitään. Niiden tukahduttaminen tuskin on järkevää myöskään. Kaikkein parasta on koittaa käsitellä tunteensa ja päästä sillä tavalla asian yli tai ainakin niin ettei se enää tunnu niin pahalta.
Nyt taidan mennä miehen kainaloon pakoon kylmyyttä ja ahdistusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti