Kuinka kauan saa surra olematonta?

Edelleen välillä iskee jonkinlainen haikeus tai ehkä jopa suuttumus tai ärtymys. Ja kateus... Tuijotan tuttujen vatsoja vauvauinnissa, muskarissa ja kylillä miettien "ei kai tuokin". Ahdistavaa, koska en halua olla sellainen. Mutta minkä sitä tunteilleen voi. Toiset tilanteet ovat edelleen vaikeampia kuin toiset. Suuret vauvamahat ei tunnu missään, taaperot eikä isommat vauvatkaan tunnu missään. Pienet vauvat ja pienet, juuri ja juuri huomattavat, vauvamahat ovat pahimpia. Varsinkin, jos vauvamaha kuuluu jollekin äidille, jolla on melkein saman ikäinen lapsi kuin neiti on nyt. Lauantaina olin pienten vauvojen ympäröimä. Keräilin itseäni. Halasin tyttöä sylissä ja nielin kyyneleitä. Minäkin niin haluan... Välillä mielessä käy, kuinka tällä hetkellä minun pitäisi ihailla nt-ultran kuvia ja piilotella pullistuvaa vatsaa, ehkä kuulostella ensimmäisiä liikkeitä. Onneksi en ole tietoinen mistään raskausviikoista tai edes lasketusta ajasta, ne kun ei olleet vielä mitenkään varmoja. Tällä hetkellä kuitenkin odottelen menkkojen loppua ja uutta mahdollisuutta. Teen edelleen jonkinlaista luopumistyötä. Olisin halunnut juuri sen vauvan, jota ehdin muutaman viikon ajatella ja kuvitella. Edelleen on vain niin vaikea hyväksyä asiaa. Mitään lasta ei koskaan ollut oikeasti, mutta minulle oli, vaikka kuinka koitin uskotella itselleni ettei kaikki ollut kunnossa. Välillä olen surullinen, koska samalla minulta vietiin myös mahdollisuus nauttia seuraavasta raskaudesta. Vaikka ensimmäisessäkin raskaudessa pelkäsin välillä keskenmenoa ym, elin silti hyvin ruusunpunaista unta enkä oikeasti osannut pelätä mitään pahaa tapahtuvan. Nyt osaan.