Ultra- ja neuvolakuulumisia

Pelkkää hyvää kuuluu. Tiistaina olin neuvolassa toisen kerran ja kaikki oli ihan hyvin. Painokin pari kiloa vähemmän kuin ekalla kerralla. Kuunneltiin dopplerillakin sydänääniä, kun myönsin itse jo kuunnelleeni usemman viikon. Perjantaina sitten olikin nt-ultra. Jännittämään alkoi vasta sairaalaan kävellessä, mutta kaikki oli onneksi todella hyvin. Riskit olivat pienet ja kaikki oli niin kuin pitääkin. Turvotus oli täysin sama kuin esikoisellakin eli 0,7 mm. Mitat vastasivat 12+2, kun menkkojen mukaan oli 12+5 eli laskettua aikaa ei alettu muuttamaan. Oma arvioni on lähempänä tuota 12+2, koska kierto olisi ollut oviksen perusteella pari päivää lyhyempi kuin se keskiarvo 34 päivää. Laskettuaika on siis 14.8. Olo on loistava ja välillä on niin kiirusta, että meinaa koko raskauden unohtaa. Tällä viikolla olen pariin kertaan jo epäillyt tunteneeni jotain pieniä kuplahduksia, mutta en ole ihan varma vielä. Saattoivat olla vaan ilmaa suolistossakin. Viimeksi aloin tuntemaan liikkeitä joskus viikolla 17, mutta nyt kun tietää miltä sen kuuluisi tuntua niin varmaan huomaa jo aiemmin.

Kiellettyä

Tässä mutustelen salmiakkia, kiellettyjen listalla sekin vissiin nykyään. Aikas ylireagointia sanon minä. Maalaisjärkeä tässäkin taas kaivataan. Muutama laku tai lakritsi ei kyllä maata kaada silloin tällöin, tuskin niitä kukaan pussitolkulla päivittäin syö.

Muuten elämä kulkee raiteillaan kuin juna tällä hetkellä. Töiden takia on kiireistä ja ajoittain stressaavaakin eikä neidin päiväkodin aloitus ole ollut helppoa, äidille eikä tyttärelle. Tämän takia ei ole juuri raskausjuttuja ehtinyt edes ajatella. Olokin on niin normaali kuin olla voi. Sen olen huomannut, että jos on väsynyt tai muuten rasittunut enemmän niin tulee huono olo eikä oikein ruoka maistu. Se on kuitenkin hyvin pientä. Pikku hiljaa olen silti alkanut uskomaan, että kyllä siellä joku kasvaa, sillä jumputus kuuluu ja sitä olenkin usein kuunnellut. Pian alkaa jo 12. viikko, uskomattoman nopeasti aika on sittenkin kulunut. Ensi viikolla on tiistaina seuraava neuvola ja perjantaina nt-ultra. Ehkä sitten voi hieman hellittää ja alkaa jopa paljastamaan uutisia lähimmille ihmisille. Luulin, että näin toisella kertaa vatsa alkaisi näkymään aikaisemmin ja olisi vaikeaa pitää uutisia omana tietonaan näin pitkään, mutta kai se on kiinni jokaisen erilaisesta fysiikasta. Ekalla kerrallakin mentiin pitkälle yli puolen välin ennen kuin alkoi näyttämään joltain muulta kuin hyvin syöneeltä ja äitiyshousuja aloin käyttämään vasta joskus 24 viikolla.

Dopplerikokeiluja

Olen varmaan pari viikkoa jo muutaman päivän välein testaillut josko dopplerilla jo kuulisi jotain. Ihan sen takia, että ensimmäillä kerralla syke löytyi noin 9+jotain. Tähän mennessä olen kuunnellut vain omia sykkeitä ja jotain mikä on varmaankin istukan ääntä. Viime viikonloppuna sain päähän piston tilata uusi doppleri, jossa näkyy myös syke lukema niin on ehkä helpompi tunnistaa se nopeampi syke sieltä joukosta. Eilen pääsin jo testailemaan tuota laitetta ja kyllä siellä välillä näkyi ruudulla sellainen 150-170 välillä vaihteleva syke, mutta itse en kuulokkeista sitä kuullut. Äsken koitin taas ja pienen etsimisen jälkeen kuulinkin sen jonkin aikaa. Tänään on omien laskujen mukaan 9+2. Olo on lähes normaali. Rinnoissa saattaa tuntua jotain esimerkiksi nopeasti rappusia alas tullessa tai jos neiti terävällä kädellä tökkäisee. Ruoka maistuu aikas hyvin, hiilaripitoiset jutut paremmin kuin proteiinit. Voi olla, että tällä hetkellä elämä on niin kiireistä ja kaikkea uutta on niin paljon ettei mitään huonoja oloja ehdi ajatella edes. Uskaltaisikohan sitä pikku hiljaa alkaa luottamaan siihen, että tästä vielä vauva tulee? On vain niin kovin vaikeaa kun ei ole oireita eikä mitään näy ulos päin. Ehkä nyt jos ja kun sykkeet on alkanut kuulumaan voi hieman alkaa luottamaa, mutta ei liikaa. Tällä viikolla kävin seulaa varten verikokeessa ja ultra on tasan kolmen viikon päästä. Sitä ja lopullista tuomiota odotellessa.

Hiljaista

Hiljaista on ollut, koska ei ole oikein mitään ihmeellistä tai uutta kerrottavaa. No nyt eilen saapui postissa nt-ultra-aika, joka on 5.2. Sinne saakka nyt koitan kärvistellä näine epävarmuuksineni. Muutin mieleni sen kontrolliultran kanssa, mutta ei sitten ollut enää työaikatauluihin sopivia aikoja jäljellä ja sitten olisikin mennyt jo niin liki tuota seulaultraa etten enää nähnyt järkeä. Voihan sitä sitten koittaa vielä sitä yksityistä jos oikein alkaa ahistaa. Onneksi on nyt paljon muuta mietittävää, kun työt alkoivat. Neitikin sai päiväkodista paikan ja sitä pitäisi alkaa järjestelemään tutustumista sinnekin.

Olo on hirveän normaali tällä hetkellä ja sekös lisää ihan hirveästi epävarmuutta. Ällötyskin on vähentynyt paljon. Ainoa mikä tällä hetkellä kantaa eteenpäin on joku pieni tunne, että kaikki on hyvin, sellainen tunne joka loisti poissaolollaan kesällä. Toivotaan kovasti, että se pitäisi paikkansa. Kirjoittelu voi olla aika hiljaista, koska arki on muuttunut aika kiireiseksi nyt.

Ei ainakaan tuulimuna

Uskaltaisikohan sitä hieman luottaa jo tulevaisuuteen. Eilen aamulla oli ensimmäinen neuvolakäynti ja kun terkka näki ja kuuli epävarmuuteni niin hän kertoi peruuntuneesta ultra-ajasta ja pääsin sitten eilen jo vilkaisemaan näkyykö siellä mitään elämään. Eilen oli omien laskelmieni mukaan tasan 7+0, kuukautisten mukaan jo pari päivää päälle. Ultrassa näkyi kuitenkin niin pieni kaveri, että siitä ei niillä laitteilla saanut edes mittoja, mutta syke näkyi. Lääkärin mukaan luultavasti vasta olisi 6+. Tietenkin itseä jäi mietityttämään tuo erotus, kun kuitenkin oma arvioni on aikas tarkka oviksen perusteella. Toki sekin voi päivän pari heittää. Sitten muistelin ihan ensimmäistä ultraa ensimmäisessä raskaudessa ja niinhän siinäkin kävi, että arvio oli ultran aikaan 6+4 ja itse sekä clear bluen digi oli sitä mieltä, että pitäisi olla jo 7+ 3 ainakin jo ihan siksi ettei seksiä ollut noihin aikoihin ollut.Np-ultrassa sitten siirryttiinkin 5 päivää eteenpäin. Siksi en nyt ole enää kovin huolissani ja uskallan ehkä hieman luottaa siihen, että ehkä elokuussa meille tulee vauva. Suurin helpotus kuitenkin oli se, että ainakaan ei sama paska tuuri ollut kuin kesällä. Ultrassa näkyi siis ruskuaispussi, sen keskellä jotain hyvin pientä ja siinä pisteessä sydämen läpätys. Lääkäri totesi, että voi olla kiinni laitteesta, kohdun asennosta tai ihan vain päivästä tai parista, että näkymä olisi jo erilainen. Tarjosi myös kontrollia, mutta en sitä nyt varannut kun en muistanut aikataulujani. Sain nimittäin töitä siitä haastattelusta, jossa kävin ja ensi viikolla pitäisi alottaa. Haastetta riittää, mutta olen niin iloinen että saan nyt kokemusta alalta. Vein eilen neidin hoitopaikkahakemuksenkin, mutta siihdn nyt menee pari viikkoa että sen paikan saa, joten anoppi varmaan tulee taas meille. Se on kyllä ärsyttävää, mutta koitan selviytyä. Anoppi on ihan ok pieninä annoksina, mutta pari päivää kylässä alkaa jo nyppimään.

Ällötys

Se maanantain lievä kuvotus on näimmä tullut jäädäkseen. Noh, jos neidin odotukseen vertaa niin aika samoihin aikoihin alkoi ja loppui kuin seinään nt-ultran aikaan. Että sinänsä mieltä kyllä rauhottaa tuo pieni oire, koska kesällä sitä ei missään vaiheessa tullut. Kuvotus on sellaista vatsanpohjassa aaltoilevaa pahaa oloa, joka tuntuu kuin olisi nälkä mutta mitään ei tee mieli syödä. Oikea nälkä pahentaa tilannetta ja pieni syöminen helpottaa, jos vain jotain sinne suuhunsa saisi laittettua. Jotkut hajut tekevät myös pahaa. Aattoaamuna en voinut auttaa miestä kinkun kanssa, koska kypsän kinkun haju ällötti ja pelkäsin ettein söisi sitä sitten myöhemminkään, jos haistelisin enemmän. Samoin seuraksi on saapunut väsymys. Se sellainen aivan totaalinen uupumus oli tuttua myös ensimmäisellä kerralla, kun nukuin töiden jälkeen koko illan ja jatkoin yöunet päälle. Sellainen että suurinpiirtein nukahtaa istualteen, jopa vilkkaassa kauppakeskuksessa odotellessa (näin kävi tiistaina jouluostoksilla kun odottelin äitiä). Väsymys on valtavaa, vaikka nukkuisi kunnon yöunet niin päivällä tai viimeistään iltapäivällä silmät lupsahtaa väkisin kiinni. Vaikka näitä oireita on niin luotto on silti välillä kadoksissa. Uskon kun näen sykkeen, ennen sitä en uskalla ajatella tai toivoa sen pidemmälle. Katselin taas jo ultraa yksityiseltä, mutta en sitten varannut. Koitan nyt sinnitellä vielä reilun viikon. Ehkä tämä tästä. Miehelle sanoin, että yksin en mene sinne ultraan tällä kertaa. Jotain positiivista vielä loppuun. Menen ensi viikolla työhaastatteluun. Kymmenien hakemusten jälkeen ensimmäinen haastattelu. Toivon niin kovasti, että saisin sen työn. Se olisi niin sopiva kevään sijaisuus ja voisin sitten kesäkuusta jäädä äitiyslomalle kun se loppuu. Neidille pitää sitten heti laittaa hoitopaikka hakuun, jos saan töitä. Mun pieni tyttö menee sitten ehkä päiväkotiin. Oikeasti neiti on jo niin iso. Puhua papattaa aivan jatkuvasti ja osaa jo parin sanan lauseita yhdistellä. Parin kuukauden päästä tuo täyttää kaksi, uskomatonta...

Oireiden kyttäilyä

Olisi vaan kovin paljon helpompaa, jos niitä olisi enemmän. Tissit ja erityisesti nännit on vaihtelevasti kipeet. Välillä niin paljon, että ilman rintaliivejä on ikävä olla kun vaikkapa yöpaita hankaa. Vatsanjomotteluja on välillä, mutta ei välttämättä joka päivä. Joinain päivinä ehkä on ollut illasta turvotusta. Eilen olin ehkä havaitsevinani jotain lievää kuvotusta pariin otteeseen. Edelleen panikki iskee aina välillä ja ajattelen, että ei tästä mitään tule ja ihan varmasti on taas tuulimuna. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan positiivisella mielellä. Ultraan on tasan kaksi viikkoa ja silloin on jo omien laskujeni mukaan 7+6. Edelleen harkitsen yksityisen ultran varaamista, mutta toisaalta mitä siinä voittaisi...