Viimeiset päivät ovat taas vierähtäneet välillä itku kurkussa ja särkylääkkeitäkin on taas mennyt, vaikka ei niistä tunnu apua olevan. Fyysisen kivun lisäksi tuskaa lisää henkinen olo, koska väsymys+kipu on aika hemmetin huono yhdistelmä varsinkin 2,5v uhmaikäisen kanssa. Pinna on siis aivan totaalisen kireällä ja morkkis kaikista hermostumisista aivan valtava. En väitä siis olevani mikään täydellinen äiti, joka ei koskaan hermostu tai korota ääntään, mutta viime aikoina sitä on tapahtunut aivan liikaa eikä lapsi sitä ansaitse. Pyydän kyllä anteeksi aina ja selitän, että äitiin sattuu ja siksi hermostuu niin nopeasti. Usein olen itsekin samalla silmät kosteina. Vaikeahan varmasti tuon ikäisen on sitä ymmärtää, mutta ehkä tästäkin voidaan jotain oppia, ainakin tunteiden näyttämistä ja anteeksi pyytämistä.
Olen niin valmis, että vauva syntyisi. MIKÄÄN ei kuitenkaan viittaa siihen, että niin tapahtuisi lähiaikoina. Harkkasupistuksia on koko ajan. Muutamina öinä joitain kipeämpiä alavatsalla ja selällä, mutta kohdunsuun tilanteesta en tiedä mitään, onko ollut vaikutuksia. Lauantaina saatoin bongata osan limatulppaa, mutta sen jälkeen ei mitään. Olen ollut niin epätoivoinen, että googlasin jopa kotikonsteja synnytyksen käynnistämiseen. Kaikki siivoilut ja lenkkeilyt ym on suljettu pois ihan fyysisestä kykenemättömyydestä. Viime päivien piina alkoi siitä, että perjantaina vointi oli ihan hyvä ja nappasin sitten imurin käteeni. Noh muutama tunti myöhemmin en päässyt taas kävelemään. Ainoat järkevät jutut nyt ehkä olivat nuo akupunktiopisteet, joita voi käyttää ja niitä mies vähän hieroi eilen, mutta ei kyllä vielä ainakaan ollut mitään vaikutusta. Vaikka supistuksia pitäisi saada aikaan tai ainakin vahvistaa epäsäännöllisiä supistuksia ainakin. Tänään soitin epätoivoissani tutulle fysioterapeutillekin ja kyselin onko tässä vaiheessa mitään mitä voisi tuon nivelen löystymisen ja hermokivun kanssa tehdä. Ainoa oikeastaan on tuo kireiden lihasten hieronta kevyesti ja kinesioteippaus. Huomiseksi sitten varasin ajan siihen.
Tuon pinnan kiristämisen lisäksi, kaikkein pahinta on se, että mikään ei auta (paitsi toivottavasti synnytys) ja kaikki mahdollinen vain pahentaa vaivaa. Pelkään oikeasti henkisen jaksamiseni kanssa (fyysinen on jo romuna), jos tämä raskaus venyy paljon yliajalle. Ja oikeasti elämä on aika mahdotonta pienen lapsen kanssa, jos ei pääse edes kävelemään. Olen kuitenkin paljon yksin lapsen kanssa. Eilen itkin pöydän vieressä, koska oli pakko kantaa kaikki tavarat yksitellen yhdessä kädessä, koska toisella kädellä piti koko ajan ottaa tukea jostakin, koska pelkäsin jalan pettävän alta. Tässä vaiheessa myös oikeasti jalan pettäminen ja kaatuminen pelottavat. Juttelin juuri aamulla miehelle, että tässä vaiheessa on hyvä olla jälkiviisas ja todeta, että ehkä olisi kannattanut harrastaa sitä liikuntaa ja vahvistaa lihaksia, jotta nivelillä olisi nyt parempi tuki. Luulen, että ensimmäisen raskauden kohdalla se pelasti minut näiltä vaivoilta. Lisäksi ehkä olisi kannattanut käyttää sitä tukivyötä. Jee, jälkiviisaus. Ei kylläkään auta tässä tilanteessa paskan vertaa... Rakas lapsukainen, voisitko nyt vain tulla jo tälle puolelle mahaa. Äiti ei enää oikein jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti